Tuntuupa oudolta kirjottaa tätä blogia villasukat jalassa Suomessa, mun vanhassa huoneessa.
Vähänku olis jotenkin taantunut äkkiä takaisin teini-ikään ja kirjoittelisin vaan jostain kaukaisista unelmista ja haaveista - paitsi että nää haaveet on käynyt toteen jo. Enkä voi tarpeeks ylistää miten mahtava mun Barcelonan komennukseni oli. En pysty kuvaileen sitä fiilistä mikä mulla siellä oli lähes joka päivä ja sitä fiilistä tässä kaipailen nyt jo enemmän kun kaikkia ihania ihmisiä, jotka sinne vielä jäi.

Verestääkseni ikävää ja saattaakseni tän blogin päätökseen, päivitän nyt vielä puuttuvat päivät tapahtumineen tänne ja sit hautaan tän blogin jonnekkin muistoarkistooni.

3.11 maanantai

Aamulla heräsin ihan järkyttävään ukkosmyrskyyn ja olin ekat unisen harhaiset viis minuuttia varma, että joko Putin on eksynyt tosi pahasti suunnasta ja alkanut pommittaa Barcelonaa TAI jossain räjäytystyömaalla on vaan ihan tajuttoman tujut työkalut.
Siinä kohtaa kun iloinen rankkasade alkoi hakata kattoo, tajusin pikkuhiljaa että kyseessä on perus luonnonilmiö nimeltään syysmyrsky.
Ja sen mukana syksy sitten tosissaan saapui Barcelonaan. Ei enää päivisin pärjännytkään topilla nyyh! Täytyi kaivaa villapaitaa päälle, mutta ehkä se oli toisaalta ajatellen hyvää kuivaharjotellua tätä mun paluumuuttoo ajatellen.

Päätin sitten raahautua nauttiin hotelliaamupalasta ihan sen kunniaks että olin ylipäätää hereillä niin että voisin syödä sen.
No tämä ei ollut ehkä paras mahdollinen päätös, koska hotelli aamupala koostui tasan muutamasta pullasta ja kahvista. Tästä herkusta maksoin sitten kuus euroo, mutta mitäs pienistä & köyhät kyykkyyn & kyllä fygee löytyy yms.
Istuin ikkunalla ja mussutin pullaa ja kyyläsin sadetta pakoon juoksevia ihmisiä. Ihan hyvä aamunalku siis!
Sade lakkasi siinä onneks aikanaan ja mä hyödynsin tän tauon lähtemällä valikoimaan tuliaisia Heidille ja Jerelle. Kävin kaikissa mun lempikaupoissa vanhassa kaupungissa ja sitten jatkuvan sadeuhkan takia menin vielä Maremagnumiin viimeisteleen ostosteluni.

Kävin myös perinteiseen tapaan siellä Maremagnumin Starbuckissa vähän lounastamassa. Musta on ihana pysähtyy kesken shoppailun vähän meditoimaan ja miettiin mitä kaikkee puuttuu ja missä kaikkialla voisin vielä käydä. Ja tähän prosessiin sopii lokaatiosta riippumatta parhaiten Starbucksin ylihintainen kahvi <3

Shoppailujen jälkeen suuntasin laittautuun hotellille, illalla oli siis suunnitelma mennä mun työkavereiden kanssa viettään mun läksiäisiä. Ja siä läksiäisissä oli tarkoitus syödä, joten kuvittelin hyvässä toivossa että pärjään kymppiin asti tolla Starbucksin leivällä.
Noh, en pärjänny.
Kun olin laittanut itteni menokuosiin ylimääräistä aikaa oli vielä reilu tunti ja olin kuolemassa nälkään. Niinpä mietin että ehkä paras mennä vetää joku yksi pieni tapas naamariin, niin sitten ei tarvi ees juhlissa mättää nälkäänsä kun porsas.

Näin ajatellen menin kulman takaa löytyvään raflaan, jossa hinnat oli niiiiiiiin naurettavan pienet että oletin tietenkin että kyseessä on jotkut miniannokset. Ahneuksissani otin siis kreikkalaisen salaatin ja kylkeen patatas bravasit ja kanakroketit.
Ja luoja kun ne annokset tuli... kaikki kolme oli isoimpia satseja mitä oon Barcelonassa raflassa saanut!! Se tarjoilija kattoi mua vähän huvittuneesti kun monttu auki tuijotin sitä ruokamäärää!

No söin siitä mitä söin ja pyysin laskun & torjuin naureskellen tehdyn tarjouksen dogibägistä. Ja lähdin sit mahatäynnä kohti seuraavaa illallispöytää.

Läksiäiset oli parin poitsun uudella kämpällä ja niillä olikin uusi ja aivan huikeen hieno ullakkohuoneisto, johon kuului sika iso terassi jolle ne oli raijannut pöytii ja tuoleja niin että mahduttiin kaikki 20 ihmistä hyvin syömään ja juomaan siellä.
Juomapuolena oli valehtelematta varmaan 20 litraa itsetehtyy sangriaa ja vähän bissee ja jotain tosi outoja shotteja.
Ruuaks oli jotkut väsäilly tapaksia ja sitten oli vähän italialaisten kollegoideni tekemää pastaa, mutta itse asiassa loppuviimeks oli hyvä että söin ennen tätä cenaa, koska ruuantulo viivästyi aikalailla ja sangriaa kitattiin siinä odotellessa niin että ilman pohjustusta olisin kyllä ollu pää pöntössä melko pian.
Ja loppupeleissä ruokaa oli aika vähänkin, mutta mua ei haitannut kun keskityin vaan siihen sangriaan.

Siellä oli paikalla melkeinpä kaikki mun läheisimmät kaverit töistä ja muutenkin porukka oli ihan huikee. Naurettiin paljon ja mä esittelin muunmuassa suomalaista pingviinitanssia ja opetin omituisia juttuja suomeks kaikille.
Ne halus tietää mikä on minulla on nälkä ja koska olin opettanut sen aiemmin jo yhdelle tytöistä niin kysyin sitten ensin siltä että muistaako se mikä se oli. Tää tyttö oli aiemmin kirjoittanut sen itelleen ylös mut ei ilman lunttilappua sitä muistanut, joten totesin espanjaksi: "no sin tu chuleta?" minkä siis voi kääntää "et ilman lunttilappua" TAI "et ilman sun pihviä/kyljystä/lihahommaa"
Ja voi että kun se nauratti kaikkia, kun ne luuli että no sin tu chuleta on suomee ja meinaa minulla on nälkä. ahahahaahahaahaa.

Oli sitten kuitenkin illassa myös herkät hetkensä, kuten kun kaikki kohotti shottilasit mulle "Otetaan nää Miialle, palaa pian takaisin, KIPPIS"
Ja sitten kaikki sano kippis ja skoolas mulle. Mähän tunnetusti herkistyn vähemmästäkin joten kyllä vähän porasin siinä.
Sama kun siinä pitkin iltaa alkoi ihmiset lähtee ja niiden kanssa sai vaihtaa viimeiset suudelmat ja sanat. Erityisesti mieleen jäi, kun pingviinihuumorin suurin ystävä ihan itekin liikkiksenä totes vaan paksusti: "älä koskaan unohda pingua"

Ihan itkettää kirjottaakin tätä. Koko harjoittelun ehdottomasti paras puoli oli työkaverit. Meillä oli alusta loppuun asti hyvä henki ja fiilis ja jotenkin ryhmäydyttiin hyvin. En tiedä miten enää osaan työskennellä yksin jossain respassa, kun on tottunut siihen että siinä on aina porukkaa ja aina lentää läppä ja aina saa apua kun tarvii.
Nyyh... ja vapaa-ajalla vasta ihania hetkiä onkin ollut. Oon niin kiitollinen että tuolla oli noin mahtava porukka ja että pääsin siihen mukaan.

Kun vihdoin lähdettiin viimeisetkin kotiin päin, niin sovittiin vielä että niistä jotkut lähtee seuraavanakin iltana parille. Ihan vaan koska jäähyväiset on niiiiin pepusta.

Taksissa matkalla takas hotellille taisin hieman liikkistellä lisää keskenäni, ihan vaan koska tuntui niin hyvältä nähdä noista miten ne oikeesti välittää musta.

4.11 tiistai

Heräsin siihen että puhelin soi ja respasta soitettiin: "Eksä halua että sun huonetta siivotaan tänää? Siivooja olis meinaa lopettelemassa päiväänsä tässä..."
Mutisin vaan että ei kiitos ja katoin sit kummastuneeni kelloo. Oho, olin nukkunut kahteen asti! :D

Ampaisin äkkiä ylös ja lähdin kipittään vanhaan kaupunkiin koska halusin illaks jotain uutta päälle pantavaa.
Siinä matkalla pysähdyin aamupala/lounaalle Pans & Companyyn, joka on pikaruokala tyyliin Subway meets Mäkkäri. AIVAN LOISTAVA!!!
Voisin koska vaan vaihtaa kaikki burgerimätöt noihin mättöihin... kyllä kannatti jättää noin viime tippaan sen kokeileminen, olisin muuten varmaan aika paljon lihavampi nyt...

Noh kun olin vetänyt mahan sopivan täyteen palloilin jälleen kerran pitkin Barri Goticia ja vaan imin viimeisiä henkäyksiä sen paikan tunnelmaa. (ehdoton lempparini koko kaupungissa)
Ja tietenkin kidutin rahapussiani ja kärsin suuresta vaatekriisistä kun mitään iltaan sopivaa ei tuntunut ilmaantuvan. Kunnes lopulta nielin toiveeni täydellisestä outfitistä ja sain siis vähän hillittyä kulutushysteriaani.

Lähdin sitten kiireellä pikku välikuolemalle & laittautumaan hotellille. Suihkusta tullessa meinas hermo vähän kiristyy kun tuttuun tyyliin suurin osa ihmisistä joiden piti tulla illalla mun kaa viimeisille drinksuille barcelonassa, alkoikin perumaan tuloaan (okei tiistai, joten ymmärrän mut silti...) tähän lisättynä vielä se vaatevitutus kun en löytänytkään täydellistä outfittiä niin....
No sitä mukaa kun tuli pakkelia naamaan niin mielialakin parani ja siinä vaiheessa kun rakas Taina liittyi seuraan niin olin jo käytännössä tyytyväinen elämääni.

Mentiin sitten Tainan kanssa syömään sellaiseen randomilla valittuun peineen raflaan, jossa päätettiin että nyt ei pihistellä vaan tilattiin pullo viiniä ja varmaan miljoona hyvää tapasta! Mun lemppareista jäi puuttuu vaan simpukat, mutta muuten aivan täydellinen setti!!

Vedettiin navat täyteen ja poistuttiin vaappuen paikalta. Tosi hyvää oli kyllä kaikki tuolla ja seura tietenkin oli mitä mahtavinta! <3

Jatkettiin siitä Stoke-baariin, missä mun armas komistus meksikolais baarimikko tuli heti jutulle. Vaikken oo ihan hetkeen käynyt niin se muisti kaiken mun työpaikasta, asuinpaikkaan ja kotimaahan. Sit kun mä ihmettelin miten se muistaa mut niin hyvin, niin se vastas: "ei tollasia kasvoja unohda" (toivon että se oli vaan imelä kohteliaisuus, eikä viittaa mun kasvojen mieleenjäävään karmeuteen!)

Noh siirryttiin sitten yläkertaan Tainan kaa ja pikku hiljaa sinne valui muutakin porukkaa. Muutama tyyppi meiltä töistä, pari tyyppii Tainan koululta ja sit random joukko jonkun kaverin kaverin italialaisia kavereita.
Meillä oli kuitekin hauskaa ja pöydässä puhuttiin taas niin paljon eri kieliäkin että nautin jo vaan siitä upeesta kansainvälisestä tunnelmasta.
Sarjassamme kaikkein paras poliittisesti korrekti keskustelu itseni ja venäläissyntyisen työkaverini välillä "remember when we had a war..."
Kaikki vaan hajos täysin ja todettiin että sukupolvien päästä kaikki on vaan frendejä ja istuu samassa pöydässä juomassa mojitoja.

Hyvästelin siinä illan päätteeks ja kuluessa taas lisää ihania ihmisiä mukaan lukien meksikolaisen baarimikkokuumiksen.
Tainan kanssa meidän piti jatkaa siitä vielä Benedictiin, mutta Taina lähti sinne yksin kun mä otin pari rommikolaa mukaan ja lähdinkin tapaamaan Anthonya.

Mun paras työkaveri saatto mut taksiin (koska ylisuojelevien mieshölmöjen mielestä mun piti mennä viiden metrin matka taksilla...)
Ne hyvästit olis ollut kaikkein kyyneleisimmät ellei olis ollut aika sopiva känni päällä. Sovittiin että tavataan Suomessa pian ellen mä mee ensin visiitille Barcaan.

Onneks kaiken tän hyvästelyn jälkeen pääsin viä hengaileen viileessä syksy yössä Anthonyn kanssa. Juotiin mun tuomat rommikolat ja puhuttiin kaikesta mahdollisesta. Sanoisin että melko täydellinen lopetus sille illalle.

5.11 keskiviikko

...ja viimeinen päivä Barcelonassa. Viimeinen krapula-aamu Barcelonassa. Nyyh.

Tainan kanssa oltiin sovittu että mennään yhdessä lounastaan Boqueriaan, mutta mun krapulatila oli ottanut ihan uuden ulottuvuuden enkä näin ollen saanut oikeen mitään alas kun siellä kauppahallissa oli vähän turhan voimakkaat tuoksut.
Niinpä tultiin lahnaan mun hotellille Tainan kanssa siks aikaa että sain kasattua itteni ja lähdettiin sitten kahvitteleen Ravaliin.

Todettiin yhdessä että ollaan ihan suotta aina pysytty Barri Goticissa kun Ravalissakin olis niin makeita paikkoja johon mennä.
Istuttiin lopulta alas aurinkoiselle terassille, jossa tarkeni niin kauan kun aurinkoo riitti. Niinpä me siinä hytistiin uhmakkaasti ja juteltiin ja juteltiin niinkun me aina tehdään.

Taina on kyllä Barcelonan parhaimpia löytöjä ottaen huomioon että ollaan tunnettu lukiosta asti, mutta vasta tuolla "löydettiin toisemme"
Ei taida enää juuri olla mitään mitä Taina ei musta tiedä. Eikä ainakaan mitään mitä en vois sille kertoo.
Tuntuu niin tyhjältä kun ei enää voikkaan nähdä sitä suunnilleen joka toinen päivä...

Meidän hyvästit oli yllättävän kyyneleettömät (tai oli kunnes pääsin hotellille ja aloin parkuun). Jotenkin se tuntui sillä hetkellä niin absurdilta, etten ees tajunnut että tässä se meidän yhteinen aika täällä nyt oli.
Hotellilla kun se uppos niin ulisin vaan tulevaa ikävääni joku puolituntia, ennenkuin ryhdistäydyin ja painelin suihkuun.

Taina, jos tän luet niin oot niiiiiiiiin tärkee! ikävä on just niin kova kun pelkäsinkin <3

Siinä hotellilla sitten laittauduin ja meikkasin seuraavia vaikeita jäähyväisiä varten. Meinaan nähtiin Lynnin kanssa ja mentiin viimeiselle dinnerille.
Sen poikaystävä tuli hetkeks mukaan, että sekin sais sanoo mulle heipat vielä viimeisen kerran. Sitäkin kyllä tulee niin ikävä (ketä ei?) mutta oikeesti siitä äijästä on tullut vähän sellainen velihahmo mulle ja mulla on aina niin hauskaa kun ollaan kolmistaan ja ei oikeen ees tehdä mitään. Ollaan vaan. Ja sellaiset ihmiset (lue:miehet), joiden kanssa mulla on noin rento olo, voi laskee tyyliin yhden käden sormilla.

Lynnin kanssa mentiin siis aivan loistavaa Italialaiseen raflaan, jossa oli niiiiiin hyvää ruokaa. Me välteltiin koko ruokailun ajan mun lähtö-teemaa ja sen sijaan ryöpytin sille mun ihastustunteita sen poikaystävän veljeen.
Se vaan nauroi ja oli yllättävän ymmärtäväinen. Mutta totes myös että mun ei ehkä tässä tilanteessa kannattais ajatella koko asiaa (no shit...)

Syömisen jälkeen pyysin vielä Lynnin mun kaa käymää vikoilla mojitoilla mun absolut kantapaikassa Benedictissä, missä talo tarjos meidän molempien juomat. Olisin kuulemma saanut vikan iltani juoda siellä pilkkuun asti ilmaiseks, mutta koska en halunnut lentää darrassa niin tyydyttiin niihin yhtiin.
Oli kyllä ihan super haikeeta hyvästellä myös baarin henkilökunta. Vannon, että kun palaan niin meen ensimmäiseks juomaan mojiton sinne!
Sen pomon kanssa ollaan tässä kuukausien aikana tanssittu paljon bachataa yhdessä ja sen läksiäissanat olikin: "rakkaani, on ollut ilo ja kunnia tutustua ja ennenkaikkea tanssia kanssasi, pidä huolta itsestäs ja tuu pian takaisin"
Tossa kohtaa olin jo ihan kyynelissä ja Lynnin piti suunnilleen raahata mut pihalle sieltä.

Ja sitten metropysäkillä olikin aika hyvästellä Lynn.
Huoh... minä vihaan hyvästejä!! Me vaan roikuttiin toistemme kaulassa ja hoettiin että nää ei oo hyvästit, nää ei oo hyvästit..
Naurettiin ja minä vähän itkin kun mietittiin mitä kaikkee ollaan näin lyhyessä aikaa yhdessä koettu ja miten me oikeesti ollaan näin hiton läheisiä. Jotenkin musta tuntuu kun puhun sen kanssa, kun puhuisin tyyliin itelleni. Tietenkin se on parhaillaan tosi rasittavaakin (koska oon vähän rasittava tyyppi) mutta yleensä vaan hienoo ja helppoo!

Mun paluun jälkeen ollaan tekstailtu joka päivä ja tiedän että tullaan viestitteleen ja skypeileenkin. Tässä on sellainen kaukosuhde joka muuten tulee toimiin <3

Illalla hotellilla itkin vähän lisää samalla kun paiskoin vikoja kamoja matkalaukkuihin.
Uni ei ees meinannut tulla kun mietin vaan että kun heräisin niin se olis siinä sitten. Ohi.
Ahdistavaa.

6.11 torstai

Heräsin. Puin. Pakkasin kaikki laukut ja menin luovuttaan huoneen.
Toimin ihan sumussa ja kielsin itteeni ajattelemasta mitään. Yritin keskittyä siihen että pääsen näkeen niitä ihania Suomessa, joita tässä oon koko pirun lokakuun kaivannut.

Taksilla lentokentälle ja sitten vaan laukut hihnalle ja porttien läpi. Kävin pyöriin vähän Tax free kaupassa ja menin aamupalalle kahvilaan. Kaikki oli kallista ja koko ajan vaan ahdisti.

Lentokoneeseen päästyäni alkoi huutoitku.
Kattelin koneen ikkunasta kaupunkia, josta lähtisin ties kuinka pitkäks aikaa ja surin sitä että mun elämän parhaat 3 kuukautta olis nyt ohi. Vaikka kuinka palaisin, niin koskaan en enää palais just tohon elämään.
Vieruskaverit vaan mulkoili kun joku häiritsi niiden rauhaa vetistelemällä. Vitun suomalaiset nirppanokat. Hyvää esimakua siitä että täällä jos on pahamieli niin turha odottaa että joku koskettaa, tulee puhuun... mitään.

Mä kyllä kaipaan rakkaitani täällä kun oon pois, mut tätä kulttuuria en.

Jotenkin musta tuntuu että se lähtöahdistus oli mulle liikaa, koska mä vaan tummuin täysin siihen itkuuni.
Meni nousukin ihan ohi kun vaan nukahdin ja heräsin vasta yläilmoissa.

Kulutin matkan lukemalla ja psyykkasin itteeni oleen innoissani Suomesta. Olin jo vähällä onnistuu tavoitteessa.
Ihana innostus poltteli kun odottelin mun matkalaukkuja Helsinki-Vantaalla.. kohta näkisin Riikan, joka oli tullut mua vastaan.

MUTTA SITTEN.
Mun toinen matkalaukku ei tullutkaan. Maailma romahti. Mun henkinen kapasiteetti ei ollut selkee kovin vahvoilla tona päivänä.
Itkin puhelimessa äitille ja olin ihan että mitä mun pitää tehdä.
Tein äitin neuvojen mukaan ilmoituksen laukusta ja stormasin sitten edelleen itkien Riikan käsivarsille.

Siinä itkin matkalaukkua ja jälleen näkemisen iloa. Oli aika mieletön fiilis pusertaa sitä ihanuutta ekaa kertaan yli kolmeen kuukauteen.
Se tsemppas mua jopa lopettaan itkuni ja niin matka takas Tampereelle saattoi alkaa.

Se ihana oli jopa hommannut mulle matkaevääks sen ainoon asian mitä ruokapuolelta oon Suomessa kaivannut!

Ja todistettavasti täällä Tampereella sitä nyt ollaan. Tietenkin oon edelleen iloinen että oon taas perheen keskellä ja voin nähdä Riikkaa (ja muita ihania) kun vaan haluun.
Mutta kyllä mä edelleen joka päivä kaipaan kovasti Barcelonaan ja tässä surffailen koko ajan lentoja, että koskas vois mennä visiitille.

Kuten ehkä tekstin laadusta huomaa mua alkaa tökkiin tää teksti. Tai oikeestaan sen lopetus...
Tääkin VIIMEINEN POSTAUS nyt vaan saa mut tuntee ahdistavaa haikeutta ja ikävää, joten paras lopetella ennenku menee ihan hate my life emo angsti jorinaks.

Viimeiseksi haluan kuitenkin sanoa kiitos kaikille, jotka ootte jaksaneet lukea ja kommentoida ja pysyä mukana tän blogin kautta.
Oon tykännyt hirveesti blogata ja kuulla hyvää palautetta.

Tää blogi on nyt tullut tiensä päähän koska tää on ja tulee olee vaan all about barcelona.
Mutta niinkuin äitini sanoi: end of first season / ensimmäisen tuotantokauden loppu...

Tähän hämäräperäiseen viittaukseen kätken siis lupauksen että lisää on luvassa. Ei tässä blogissa, mutta jossain toisessa.
Stay in tune rakkaat lukijat! <3

XOXO
Miia
 

Nyt on aika safe to say että tää on viimeinen blogi päivitys minkä tuun tekeen Barcelonasta käsin. Toki tuun jakaan mun viimeisistä viimeisienkin päivien fiilikset ja tapahtumat täällä, mutta ne kuulumiset tulee sitten Suomen maalta käsin.
Enkä mä oikeen kaikesta odotuksesta huolimatta sisäistä sitä, että todellakin tuun oleen täällä enää kolme päivää, neljä yötä ennenku oon taas Suomessa.
Ja niinku jokaikiseen tän kuun postaukseen oon päivitelly, niin ikävästä huolimatta en vaan kestä tätä eroomista. Mulla on ihan konkreettisesti sellainen olo, että puolet musta jää tänne... toinen puoli tulee ihan innolla Mansesteriin jatkaan sitä "oikeeta elämää" siellä..

Saa nähdä saako tälläisen kokemuksen jälkeen itestään enää koskaan täysin kokonaista ihmistä.
Yritän kääntää tän siihen että oon maailman kansalainen ja en voi jymähtää tänne enempää kun Suomeen. Niinkuin viisas ystäväni Ida, jonka lukuisista viisauksista vois kirjoittaa kirjan, sanoi: miten mä voin tietää mihin mun kuuluu jäädä, jos en ensin tsiikaa tarpeeks montaa paikkaa nähdäkseni mihin ikävöin eniten.

Mennäkseni taas siihen kuuluisaan asiaan, joka nykyään meinaa hukkua näiden alkujorinoiden jälkeen...

29.10 keskiviikko

Virallisesti viimeinen vapaapäivä (koska loma ei ole sama asia kun vapari) alkoi melko aikasin, kun lähdin postissa käymään ennenku Tainan kanssa oltiin sovittu tapaavamme Placa Catalunyalla.
Posti oli siinä sopivasti nurkan takana ja olin siis sinne menossa kyseleen paljonko maksais lähettää osa mun rojuista Suomeen postitse. Kuvittelin optimistisesti että tää reissu ei kauaa kestäis, mutta siellä sai seisoo jonossa lähes tunnin (sinne meni haaveet aamukahvittelusta ennen viinitilalle lähtöö)
Lopulta kun pääsin siihen tiskille niin virkailija ei suinkaan kertonut mulle hyviä uutisia. Päinvastoin se kertoi että kymmenen kilon paketti Suomeen kustantais 60-70 euroo!! HELL NO!! Ennemmin meen lottoon kaikki varpaat ristissä lentokentälle että mun laukut ei paina miljoonaa kallista extra kiloo.

Siitä kun lähdin postilta kiitään kohti mun ja Tainan kohtaamis paikkaa huomasin että what the fuck joku soittaa mulle randomista espanjalaisnumerosta. Vastasin ihan ahdistuneena ja siellä oli mun pomo, joka halus kysyy voisinko ennemmin tehä mun vikan vuoron 10-18. No minuahan ei varsinaisesti haitannut mahdollisuus nukkua vähän pitempään kun viiteen joten suostuin tietenkin!
Ei siinä muuten mitään, mutta mä en vieläkään oo sisäistänyt tätä puhelinkeskustelu kulttuuria täällä! Mä olin ihan vaan että joo selvä tuun sitten, hei hei ja ihan lopettamassa koko puhelun siinä kohtaa kun pomo oli pääsemässä vauhtiin kuulumisten vaihdon kanssa. Hupsis taas tän skandinaavisen tylyyden kanssa!

No kaiken tän awkwardiuden jälkeen pääsis vihdoin miittaan Tainaa ja jouduttiin melki pistää juoksus että löydettiin a)juna-asema b)lippuautomaatti c)oikee raide. Meidän navigointi yhdessä alkaa oleen legendaarisen noloo.
No mutta kuitenkin päästiin oikeeseen junaan ja jäätiin jopa oikeella pysäkillä pois - hyvä me!!
Junamatkan ilahdutin Tainaa tunnin monologilla mun tunteista Barcasta lähdön suhteen. Varmasti siis oikein nautinnollinen matka ystävälleni...

Onneks fiilikset lähti nousukiitoon kun saavuttiin Freixenetin viinitilalle, missä Taina oli meille buukannu kierroksen ja maistajaiset synttärilahjana meitsille!
Se oli kyllä törkeen hieno mesta ja oikeesti mielenkiintoinen reissu kokonaisuudessaan.

Ensin oli tosiaan melki tunnin kierros, joka ei ollut tippaakaan tylsä vaan oikeesti mielenkiintoinen ja tää viiniummikko oppi yhtä sun toista.

Itse kierros huipentu maisteluhetkeen. Saatiin kaks reiluu lasia cavaa, toinen oli mun ehdotonta lempparia, sellaista super kuivaa ja nannaa. Toinen oli roseeta ja oikeen hyvää sekin.
Koska kello oli melko vähän ja skumppaa lasissa ihan reilusti, niin saatiin siitä aikaseks ihan mukavat seitinohuet päiväkännit, niinkuin eräs rakas ystävä tapaa ilmaista. Terkkuja vaan Rosa jos tätä luet!

Viinien jälkeen pyörähdettiin kaupassa, josta olis saanu vaikka mitä hienouksia ostaa mutta kun eräät täällä muutenkin kamppailee noiden painoraja ongelmien kanssa, niin ei sitten minkäänlaista tsäänssiä ostella mukaan litran kuoharipulloja...  NYYH!

Suunnattiin siis tyhjin käsin takas Barcelonaan ja pikku päivä pöhinöissämme melkein nukahdettiin junaan. Haukottelin oikeesti varmaan minuutin välein koko 50 minuuttia ja Taina siinä jo vähän ehdotteli että laitettas vaan herätys soimaan ja otettas tirsat.
Pysyttiin kuitenkin vahvoina ja sinniteltiin hereillä kohteeseen asti.

Päädyttiin hetkeks kiertään kauppoja ja löysinkin itelleni kivan mekon perjantain Halloween pirskeisiin. Oltiin kuitenkin siinä kohtaa niin nälkäisiä jo, että shoppailu jäi vähän vähälle kun haluttiin vaan jotain sapuskaa (ja lisää viiniä tietenkin)

Päädyttiin piiiiitkän etsinnän ja nirsoilun jälkeen super hienoon italialaiseen raflaan, jolla oli ihme terassi sellaisella pikkukujalla. Tosin saatiin aika pian havaita että mesta oli tosiaan vähän tyyriimpi ja terassin hienoilla, mutta helvetin epämukavilla jakkaroilla kyhjöttäminen tulis maksaan meille vielä enemmän.
Noh piruuttaankaan ei voinut sisälle mennä syömää kun vielä vähän aikaa saa nauttia ulkona syömisestä. Niinpä kärvisteltiin penkeillämme, juotiin lisää hyvää viiniä ja syötiin hyvää mutta ylihintaista pastaa.

En nyt muista just että lupasinko etten laita tätä kuvaa blogiin Taina, mutta täällä se nyt on. Hyvän ystävän pisteet senku nousee... mutta oot niin söpö vaikket jaksanukkaa mulle tässä posettaa puspus!

Sapuskoinnin jälkeen lähdettiin etsiin kahvilaa josta sais jotain suklaa pitoista ja löydettiinkin taas ikuisuuden haahuilun jälkeen paikka mikä kävi meidän nirsoon makuun.
Aivan tajuttoman tunnelmallinen ja hieno paikka, missä meidän herkut oli hyviä mutta niin äklömakeita että meinas diabetes iskee ekasta haarukallisesta.
Nannaa oli kuitenkin ja ihan jo se fiilis siellä oli kokemisen arvoista.

Koska oltiin saatu tarpeeks makeesta, niin koettiin luonnolliseks tasata tilannetta Benedictin kirpeillä mojitoilla.
Mentiin siis sinne yksille vaikka kello ei ollut vielä paskaakaan! Mikäs siinä oltiin ainoot asiakkaat ja vippejä kun tässä ollaan, niin saatiin ainakin jutskailla henkilökunnan kanssa ihan rauhassa siä hyvän aikaa, ilman kenenkään rasittavan ruokailijan keskeytyksiä.

Mua itteeni vaan nauratti ja naurattaa edelleen, kun tajusin että Benedict on mulle ja Tainalle vähän niinku Eino Kumman Kaan Annelle ja Ellulle. Naureskelin sitä itekseni varmaan koko pirun illan.
Tai kun miettii, niin ollaan siellä AINA - keskellä viikkoa, mihin kellon aikaa vaan, myös viikonloppuisin ja aina kun pitäis ottaa yhdet niin otetaankin useemmat yhdet.
ahahahaahha. en kestä!

Tosin tällä kertaa jopa oikeesti otettiin vaan yhdet (OUMAI) ja lähdettiin yhdessä mun kämpille, mistä Taina vihdoin nappas pakastimesta omat ruisleipänsä ja lähti samantien kotiin arvokkaan omaisuutensa kanssa.
Minä jäin Lynnin avustamana pakkaan tavaroitani. Samalla juteltiin taas kaikkia meidän perussyvällisiä ja melki itkettiin molemmat kun mietittiin, että parin päivän päästä ei vaan voida enää koputtaa toistemme ovelle ja alkaa vuodattaa ajatuksiamme mm. maailman uskonnoista, rasismista, mielisairauksista, psykopaateista, rakkaudesta, matkustamisesta ja sellaisesta.

30.10 torstai

Ja viimeinen työpäivä...
ja on hyvin kuvaavaa sanoo että lähdin oikeen ryminällä! Meillä oli ihan hurja kiire päivä ja stressiä ja asiakkaita riitti melkein riesaks asti.
Toisaalta oli kiva, ettei ainakaan ollut tylsä päivä, mutta toisaalta nyt en ehtinyt jotenkin yhtään hyvästelyläyhään kaikkien ihanien työkavereiden kanssa.

Onneks 95% asiakkaista oli todella todella ihania koko päivän. Parhaiten mieleen jäi egyptiläinen liikemies, joka osas sanoo täydellisellä suomella "rahaa kun roskaa, roskaa kun paskaa ja paska ei lopu koskaan" Olin aivan häikäistynyt! Sen ensimmäinen tyttöystävä kymmeniä vuosia sitten oli opettanu ton sille ja se muisti sen edelleen!
Lisäks mieleen jäi ihana ryhmä espanjalaisia, jotka jälleen kerran vissiin luuli mua venäläiseks, koska täydellisesti sujuneen espanjankielisen palvelutilanteen (ainakin mun mielestä) jälkeen ne alko kiitteleen mua venäjäks! Juu de nada vaan!

Lisäks uus harkkari tyttö avautui myös siitä, että on luullu mua kokoajan venakoks. MISTÄ TÄÄ JUTTU OIKEESTI TULEE?!

Noh työpäivän aikana ja etenkin päätteeks mä pusuttelin kaikki paikalla olijat läpi ja nieleskelin kyyneleitä, itkupilli kun olen. Järkyttävän haikeet fiilikset, joiden takia meinasin unohtaa tarjota jäähyväis salmarini, mutta onneks muistin ne viime hetkellä!
Mielipiteet niistä vähän jakautui, osa oikeesti tykkäs ja ylisti että paljon parempia karkkeja kun laku (täysin samaa mieltä!) osa taas syljeskeli karkkinsa roskikseen. Eräs näistä syljeskelijöistä pahoitteli mulle epäkohteliaisuuttaan ja totes sit että tykkää suomalaisista tytöistä enemmän kun suomalaisista karkeista (täysin samaa mieltä tästäkin!)

Jätin loppukarkit ja pingviini kortin muille, jotka ei ollu enää töissä. Toivottavasti joku ees syö ne loppuherkut eikä mun lempi karkit päädy roskiin!

Tulee ikävä työkavereita. Ehdottomasti. En voi sitä ees kuvailla millainen työkaverihenki meillä tuolla on... vaikee kuvitella ettei näitä ihmisiä kaikkia ainakaan tuu enää näkee :(

Kotiin mennessä itkeskelin hieman, mutta onneks lähdettiin sit melko pian Lynnin kanssa illallistaa super halpaan tapas paikkaan jossa meillä lähti vähän mopo käsistä ja päädyttiin tilaan aivan helvetillinen määrä ruokaa.
Kylkiäisiks tilattiin claraa (fantaa ja bissee sekaisin). En oo sitä täällä aiemmin maistanut, mut nyt otettiin ja hitto että se oli hyvää! Sopi hyvin jos tohon rasvaseen tapas mäystöön.

Juteltiin taas niiiiiin miljoonista asioista ja vaan nautittiin toistemme seurasta. Löydettiin jopa hassu ero meidän kulttuureissa. Koska siis kun meillä on suomessa sanonta piste i:n päälle, niin hollannissa on tavallaan sama sanonta. Niiden merkitys vaan on eri. Koska Meillähän sillä meinataan vähän niinku "cherry on the top" mutta hollannissa se taas meinaa pilkunviilausta.
Sit päädyttiin pohtiin sitä onko kukaan ihminen meitä ennen ees päätynyt kelaan totakaan asiaa... tuskin! Meidän suhde on kyllä jotain niin uniikkia... vaikka välillä otetaan toisiamme hermoon niin kyllä meillä vaan on joku ihme telepaattinen yhteys.

Kotimatkalla poika, joka laski mahallaan mäkee alas skeittilaudalla, melkein ajoi mun yli. Sen kaverit tuli perässä kuvaten videokameralla ja tunki sen kameran sit lähes kii mun järkyttyneeseen naamaan. Mä vaan jääsin ihan luukku auki ilman mitään reagointia siihen kameraan. Lynn vaan nauroi vieressä mun ilmeelle ja ilmoitti että ihan varmasti päädyn tolla naamalla johonkin Youtuben skeitti vines videoon.
No sitä odotellessa!

Kotona sitten tirautin vielä pari kyyneltä ihan vaan, koska se oli mun viimeinen yö tossa asunnossa. Ja vaikka toi asunto nyt on ollut vähän mikä on, niin silti tuntu niin haikeelta hyvästellä se.
Se jotenkin konkretisoi aika hyvin sitä että lopussa ollaan..

31.10 perjantai

Aamusta heräsin laittaan kaikki kamat laukkuihin ja siivoon huoneeni.
Siinä Lynnkin heräili sitten ja lähdettiin Camp Noulle ostaan lippuja (viimein) seuraavan päivän peliin. Oltiin ihan innoissaan, kun oltiin kerrankin hyvissä ajoin liikkeessä - tosin niin oli muutama muukin ja stadionin lippuluukulla odotti viiden kilometrin jono.

Päätettiin että ei jonoteta, vaan ostetaan liput netistä ja mä pyydän hotellin respaa sit tulostaa ne meille.
Noh kun päästiin koneelle asti, niin jäljellä ei ollut enää yhtää vierekkäisiä halpoja lippuja. Ja tässä kohtaa Lynnin intressit koko peliä kohtaan romahti ja se päätti ettei tuukkaan. Minä taas päätin että perkele varmasti menen peliin kun on vielä tilaisuus, joten buukattiin sitten lippu vaan mulle.

Hetki siinä sen jälkeen vielä lätistiin maailman menosta, ennenku lähdettiin yhdessä hilaan mun matkalaukkuja alas ja ettiin taksia. Aluks se vaikutti ihan epätoivoselta projektilta, mutta lopulta taksi suostu pysähtyyn ja niin mä sit lähdin kohti mun lomaviikon residenssiä, hotelli Nuevo Triunfoa Paral lel:ssä.

Taksikuski oli ihan älyttömän mukava btw! Sen mielestä mä puhuin niin hyvää espanjaa niin lyhyessä ajassa täällä että mun pitäis kuulemma opetella katalaania, jonka kuulemma oppisin näillä skilsseillä viikossa. HAHAHAHA yeah right! ...vaikka ei siinä olis kiva pystyy sanoo jotain muutakin kun hyvää päivää!

Hotellilla kun kirjauduin sisään niin meinas iskee joku mystinen kriisi siitä syystä, että hotelli huone on maksettu mamin luottokortilla. Noh ne sit anto mulle avaimet kun sovittiin että äiti lähettää jonkun ihme valtakirja sähköpostin hotellille, missä se todistaa maksaneensa tarkoituksella mun yöpymiseni tai jotain...
Loppu hyvin kaikki hyvin siis!

Noh hotellilla chillailin jonkun aikaa ja lähdin sitten yksikseni syömään melko aikaisin, kun iski nälkä. Oli pitkästä aikaa jännä ja vähän outo fiilis mennä illallistaa yksin, mutta sittenku muistutin itteeni siitä että ei oo eka kerta niin aloin nauttia siitä. Mä viihdyn sen verran hyvin itsekseni, että oli ihan kiva vaan fiilistellä omaa aikaa ja hemmotteluhetkeään.

Päädyin reialille paellalle ja viinille. Siinä vaan tsiigailin ohi kulkevaa porukkaa ja naatiskelin.

Siitä lähdin sitten melko vikkelään kaupan kautta hotellille alottaan mun suurta maskeeraus operaatioo.
Koska oli Halloween, niin oltiin päätetty Tainan kanssa vähän pukeutua iltaa varten. Tainalla oli iltakurssi vielä menossa, mutta sovittiin että se istuu Rouhiaisen maskeerauspenkkiin heti kun ehtii Barcelonaan.
Tästä syystä olin päättänyt että olis hyvä idea että meitsi olis esim. valmis kun Taina pääsee huudeille että jäis sitten varmasti aikaa sille juomisellekkin!

Mä olin siis vamppyyrin uhri ja Taina oli keiju. Mä olin tietenkin ihan kikseissä kun sai läträtä meikkiä naamaan (sekä omaan että Tainan) olin myös oikeesti tyytyväinen etenkin omaan naamaan, joka vastas hyvin alkuperäisvisiotakin.
Oli myös hyvä että vaan yks ihminen riehu meikkiensä kanssa ympäriinsä ottaen huomioon että tää mun hotla huone on hyyyyvin pieni.

Päästiin hyvissä ajoin lähtee Benedictin halloween pirpaloihin ja matkalla nähtiin jos jonkinlaista kostuumia! Voin sanoo että täällä ihmiset tykkää selkee lähtee mukaan tälläsiin pukeutumisjuttuihin. Ja toisin kun Suomessa niin täällä kyse ei oo vaan tekosyystä heittää lutkahtavaa hoitsu asua baarissa niskaan, vaan oikeesti panostaa ja näyttää mielellää teemaan sopivasti pelottavalta.
Ah miten nautin tunnelmasta kaduilla. Kaikki teemapukeutumisjutut kun on hyyyvin lähellä mun sydäntä.

Benedictissä oli TÄYTTÄ - siis ei olla koskaan nähty sitä niiiiin täynnä populaa! Hyvä että sekaan mahduttiin, mutta ainakin sen verran taktikoitiin vahingossa että jäätiin tiskillä istuu parin liikemiehen viereen, jotka sitten haluskin ilman mitään taka-ajatuksia (tai ainakaan niiden ajatusten toteuttamisyritystä) tarjota meille mojitoja ja tequila shotteja.

Emme siis valittaneet vaan juotiin itsemme hiprakkaan ilmasilla juomilla ja sosialisoitiin ihmisten kaa. Samaan paikkaan eksy jopa ne ruotsalaiset, joiden kanssa käytiin deiteillä Idan kanssa.
Onneks tarjonnassa oli myös paljon söpöjä italialaisia, espanjalaisia ja portugalilaisia ettei tarvinnu noiden skandinaavien seuraan juurtua.

Illan ehdoton kohokohta ja kunnianosoitus mun kielitaidolle oli kuitenkin kun puolituntia varmaa tulkkasin perulaisen miehen ja etelä afrikkalaisen miehen keskustelua BRICK maiden taloudesta. Espanjasta englantiin ja toisin päin. Mutta I did it! Kaikki ymmärsi toisiaan - hyvä minä!
Illan ehdoton pohjanoteeraus taas oli, että mut pistettiin kokeileen jotain ihme linkoa pallo lingolla reikään seinässä ja voita ilmaista tequilaa -peliä. No ihan ei a) sihti b) linko toiminut. Koko baari käytännössä joutu vaan maastoutuu kun pommitin sillä pallolla kaikkee muuta paitsi seinää.
Jäi kyllä ne tequilat voittamatta.

Ilta oli aivan tajuttoman hauska ja paljon löyty uusia tuttavuuksia, mikä on aina mun iltojen kohokohta. Tällä kertaa jäi bachatat tanssimatta, mutta hyvillä mielin otin taksin itelleni ja lähdin hotellille nukkumaan siinä puol neljän aikaan.

Kaikki oli tosiaan siihen asti mennyt hyvin, mutta tää mulkero taksikuski sitten heitti mut kyydistä väärällä kadulla ja intti vaan että mä en muka ite tiedä missä mun pitäis olla. No ei siinä viittä minuuttia kauemmin jaksanut vääntää joten jäin kyydistä ja luojan kiitos hahmotin semi nopeesti mihin suuntaan mun pitää kävellä.
Ainoo oikee ongelmahan tässä yöllisessä haahuilussa oli, että toi Raval on vähän sellainen epämääräisempi alue täällä. Ei paras paikka yksin harhailla puoli eksyksissä ja pikku kännissä pikkuinen mekko päällä.

Sain ensimmäistä kertaa koko aikana kokee senkin, että täälläkin tosiaan voi jotain pahaa sattua.
Tai olisi voinut sattua.
Mä sain siinä kävellessä seuraa, joka melko agressiivisesti ilmas että haluaa mun kanssa vähän lemmiskellä. Minä sanoin tiukasti ei, mutta se ei tätä varjostajaa kiinnostanut vaan hän kävi ihan päälle sitten lopulta ja yritti väkisin saada meitsin mukaan tähän omaan suunnitelmaansa.
Onneks pääsin irti ja juoksin karkuun. Hotelli oli onneks ihan siinä nurkalla, niin että säikähdyksellä selvittiin.

Ja tän stoorin ei nyt oo tarkoitus huolestuttaa esim. mammaa kotosalla. Halusin vaan kirjoittaa tästä pelästyksestä, joka oli oikeesti hyvin ahdistava ja pelottava kokemus, joka mulle muistuttakoon että missä vaan voi käydä mitä vaan.
Ens kerralla muistan että täällä päin taidan istua nököttää taksissa ihan hotellin ovelle asti...

1.11 lauantai

Aamulla oli aivan tajuton krapula, mutta kampesin itteni silti hyvissä ajoin ylös sängystä liittyäkseni Tainan seuraan darra brunssille.
Mentiin Benedictiin testaan sitä niiden niin markkinoimaa ruokapuolta ja hyvä että mentiin. Aivan törkeen hyvät Benedictin munat oli!

Meillä oli molemmilla ihan ihme kikatus krapula ja naurettiin vaan kaikelle. Ja jostain syystä puhuttiin kaikkia kuvottavia kakkajuttuja syödessämme. Oltiin kyllä oikeen iloisia ettei kukaan koskaan ymmärrä suomee koska meidän julkisen paikan jutuissa ei kyllä oo mitään häpyä.
Innolla odotan että kun palaan Suomeen, osaanko sensuroida juttujani kun täällä ei oo paljon tarvinnut niin tehdä (siis silloin kun on suomalaisessa seurassa)

Brunssilta paineltiin koteihimme (hotelliin siis omassa tapauksessani) ja minä ainakin vaan röhnötin kattomassa sinkku elämää ja yritin päästä krapulani herraksi.
Siinä pikku hiljaa aloin laittautuun myös valmiiksi ja kellon tullessa puol seiska niin lähdinki edelleen vähän kuolleena raahautuun kohti Camp Nouta.

Metrossa jo oli melko tiivis tunnelma ja jokatoisella barcan fanivermeet niskassa. Sen jäätävän populan mukana valuin sitten kohti stadionia ja imin itteeni vaan sitä mieletöntä fiilistä mikä siinä oli.

Stadionilla odotti myös oikein miellyttävä yllätys kun täysin antiespanjalaiseen tapaan kaikki oli ihan huippu organisoitua. Jokaisen lipussa luki tarkat ohjeet mitä reittiä pitää mennä omalle paikalle ja kiitos sen missään ei ollut jonoa, kaikki sujui jouhevasti ja jopa itsensä eksyttäjä Rouhiainen pääsi ilman ongelmia omalle paikalleen.

Siinä alussa saatiin mun vieruskavereiden kanssa leikkiä valokuvaajia kun kaikki halus ottaa siinä meidän edessä kuvia kaidetta vasten. Niinpä me kiltisti kuvattiin ja otettiin kuvia toisistammekin vähän. Nauratti vaan sen pelin jälkeen kun etin instasta kuvia häshtäkillä #campnou niin tuli varmaan joku kymmenen kuvaa, jotka olin ite ottanut siellä.

Toi stadioni oli siis niiiiin iso ja siellä oli niiiiin mieletön fiilis että huh!
Siinä kun peli alko niin laulettiin Barcan se ihme taputus laulu ja olin jo siinä kohtaa liekeissä. Pelin alussa pidettiin myös jäätävä hiljainen hetki, jonka syy on mulle edelleen epäselvä - mutta sekin oli maaginen hetki tuolla... tai siis että tollanen määrä ihmisiä hiljentyy oikeesti ja kaikki nousi seisoon ja soitettiin sellasta ihme musiikkia.

Ja kun se peli alko niin voi että! Koko yleisö vaan eli sitä peliä ihan täysillä ja minä mukana, vaikken mistään oikeen mitään ymmärtänytkään.
Onneks mun vieressä istuva poitsu selitti mulle aina välillä mitä tapahtu. Tosi mukava kaveri ja komee! Mä tykkäsin kauheesti kuunnella kun se ähki sen pelin kulun tahdissa... grr, likaisia ajatuksia tollasesta tulee väkisinki!

Noh mun munkilla Barca ei sitten tossa koko pelissä tehnyt maalin maalia.
MUTTA jäätävin ja hienoin juttu olikin se, että yleisö jakso tsemppaa ihan hulluna loppuun asti. Suomessa kun katotaa lätkää ja omalla tiimillä ei mee ihan putkeen, niin fanit on tyyliin "koita nyt vittu, ihan paska joukkue ja paska toi ja toi ja toi bla bla" fiilis on heti tosi negatiivinen.
Tuolla taas viimeseen minuuttiin asti kannustettiin ja huudettiin ja laulettiin niitä kannustuslauluja. Musta yleisö oli enemmän messissä tossa häviö tilanteessa kun alussa ja se oli sairaan siistiä!!

Peli päätty tosiaan 0-1 ja minä lähdin siitä sit samantien vanhalle kämpälleni, missä mun ja Lynnin oli tarkoitus illallistaa sen kokkaamaa ruokaa ja vähän alotella ennenku mentäis klubille tanssahteleen.

No tässä kohtaa on jo hyvä sanoo, että meidän suunnitelmat meni aivan uusiks siinä illan kuluessa, mutta samalla mulla oli varmaan hauskin ja paras ilta täällä I K I N Ä
jostain syystä nää parhaat illat on aina ihan lopussa, että voi varmasti tuntee olonsa entistä pahemmaks sen lähdön takia.

No selostaakseni illan koko kulun, niin palaan siihen hetkeen kun Lynn päästi mut sisään (olipa outoo mennä omaan kotiin "vieraaks")
Se sitten kerto mulle että hänen poikaystävänsä veljensä kanssa on tulossa myös syömään meidän kanssa, ja toivoi ettei se oo mulle ongelma. Eikä se tietty ollu! Musta oli ihanaa että pääsis näkee vielä Sommerin, koska se on oikeesti tosi ihana tyyppi myöskin.

No pojat tuli sitten kanssa ja avattiin siinä viinipullo ja syötiin aivan mahtavaa ruokaa. Lynnin kokkaustaitoja ei voi ylistää tarpeeks. Se sai jopa veljellisen siunauksen mennä naimisiin poikaystävänsä kanssa, kun se on kuulemma tarpeeks hyvä kokki.
Meillä kaikilla kulki siinä juttu ihan älyttömän hyvin ja oli vaan hyvä ja relax fiilis

Siirryttiin sitten chillaan Lynnin huoneeseen kun se alkoi laittaa meidän oletettua baari-iltaa varten. Minä ja pojat istuttiin sen ikkunalaudalla ja tupakoitiin.
Ja huomasin että mulla ja tällä veljellä, Anthonylla, kulki juttu oikein hyvin. Hän ei siis suinkaan oo enempää eikä vähempää kun miesmalli. Jaettiin sama musiikkimaku ja intohimo vaatteisiin ja muotiin.

Alettiin siinä sitten juomaan salmaria jossain kohtaa ja sen myötä alettiin kunnolla tän veljen kanssa flirttaan toisillemme (siis minä ja se uskomaton komistus, en koskaan tuu pääseen yli tästä!!)
Ja jotenkin se vaan meni ihan sellaiseks pariskunta illanistuskeluks ja nuohoomiseks. Siinä vaan oltiin ja juteltiin ja nautittiin. Puhuttiin espanjaa ja välillä vähän englantia ja se vaan jotenkin oli Barcelona ja nää ihmiset parhaimmillaan.

Koska pojat ei sitten halunnut yökerhoon, niin mentiin vaan hetkeks niiden kaverin omistamaan baariin jossa oli pilkku tullut jo aikoja sitten juomaan yhdet. Oltais vähän haluttu tanssia, mutta ei enää ollut musiikkia tarjolla joten lähdettiin sieltä niiden yksien jälkeen.

Käytiin vielä hakemassa kebua, joka oli jotain hyyyyyvin nannaa. Ihanan tulista nannaa jonka kylkee ostettiin vähän bissee. Ja sit vaan käveltiin Barcelonan yössä, pieniä katuja joiden olis eilisen takia pitänyt ahdistaa, mutta jotka yhdessä noiden ihmisten kaa tuntu niin hyvältä.

Anthony halus jopa saattaa mut sitten kotiinlähdön aikaan mun hotellille, ettei mua alkaiskaan pelottaan ja oon siitä kyllä ikuisesti kiitollinen.
Niistä ja koko illasta.
Sanoisin että tohon äijään voisin olla vähän ihastunut, ellen haluais todellakin kieltää kaikkia tollasia fiiliksiä just nyt. Miksi oi miksi me tavattiin vasta nyt, vaikka sen veli on seurustellu mun kämppiksen kanssa jo melki 2 kuukautta!

Noh... everything happens for a reason. Kyllä me numerot ainakin vaihdettiin. Hyvin onnellisena siis loppupeleissä nukkumaan

2.11 sunnuntai

Aamulla olin - en krapulassa (oho) - mutta väsynyt
Hekumoin vaan edellistä iltaa, kunnes lopulta nälkä ajoi mut etsimään ruokaa. Eikä yhtään huvittanut mennä mihinkää raflaan niin päädyin sitten vaan Burger Kingiin

Palasin vaan hotellille enkä oikeen jaksanut mitään muuta kun lahnaa.. Jotenkin en osaa vaan ottaa sellasta stressiä mikä ehkä pitäis olla, että nyt pitää nähdä ja tehdä niin paljon kun mahdollista kun aikakin käy vähiin.
Tää on mulle jo niin koti, että ihan sama missä asun niin tarvin välillä vaan tälläsiä päivii ku oon vaan. Tiedän kyllä että näitä päivii ehtii Suomessakin, mutta silti tuntu ihan kivalta vaan lahnata sängyssä ja antaa ajatusten lentää.

Lopulta sitten onneks vähän ihmistäydyin ja lähdin Lynnin ja sen poikaystävän kanssa yksille tosi siistiin baariin, jossa oli pöytien tilalla vähän niinku sänkyjä, jossa makoiltiin ja juotiin kaljaa.
Meillä on kyllä aina niin rentoo kolmistaan. Ja jos mä jotain arvostan tässä elämässä, niin ihmisiä joiden seurassa pystyn tunteen itseni 100% rentoutuneeks ja hyväks vaikkei ees puhuttais mitään.

Lynnin piti lähtee kotiin semi aikaisin kun sillä raukalla on töitä aamulla. Niinpä mäkin tulin taas vaan armaaseen hotelliin ja päätin, että kirjoitan tän postauksen.
Ja nyt sekin tuntuu haikeelta.

Viimeisen kerran terveisiä täältä Barcelonasta. Palataan muutaman päivän päästä kun itkeskellen naputtelen teille tän blogin viimeisen stoorin!

XOXO
Miia