tiistai 11. marraskuuta 2014

Tuntuupa oudolta kirjottaa tätä blogia villasukat jalassa Suomessa, mun vanhassa huoneessa.
Vähänku olis jotenkin taantunut äkkiä takaisin teini-ikään ja kirjoittelisin vaan jostain kaukaisista unelmista ja haaveista - paitsi että nää haaveet on käynyt toteen jo. Enkä voi tarpeeks ylistää miten mahtava mun Barcelonan komennukseni oli. En pysty kuvaileen sitä fiilistä mikä mulla siellä oli lähes joka päivä ja sitä fiilistä tässä kaipailen nyt jo enemmän kun kaikkia ihania ihmisiä, jotka sinne vielä jäi.

Verestääkseni ikävää ja saattaakseni tän blogin päätökseen, päivitän nyt vielä puuttuvat päivät tapahtumineen tänne ja sit hautaan tän blogin jonnekkin muistoarkistooni.

3.11 maanantai

Aamulla heräsin ihan järkyttävään ukkosmyrskyyn ja olin ekat unisen harhaiset viis minuuttia varma, että joko Putin on eksynyt tosi pahasti suunnasta ja alkanut pommittaa Barcelonaa TAI jossain räjäytystyömaalla on vaan ihan tajuttoman tujut työkalut.
Siinä kohtaa kun iloinen rankkasade alkoi hakata kattoo, tajusin pikkuhiljaa että kyseessä on perus luonnonilmiö nimeltään syysmyrsky.
Ja sen mukana syksy sitten tosissaan saapui Barcelonaan. Ei enää päivisin pärjännytkään topilla nyyh! Täytyi kaivaa villapaitaa päälle, mutta ehkä se oli toisaalta ajatellen hyvää kuivaharjotellua tätä mun paluumuuttoo ajatellen.

Päätin sitten raahautua nauttiin hotelliaamupalasta ihan sen kunniaks että olin ylipäätää hereillä niin että voisin syödä sen.
No tämä ei ollut ehkä paras mahdollinen päätös, koska hotelli aamupala koostui tasan muutamasta pullasta ja kahvista. Tästä herkusta maksoin sitten kuus euroo, mutta mitäs pienistä & köyhät kyykkyyn & kyllä fygee löytyy yms.
Istuin ikkunalla ja mussutin pullaa ja kyyläsin sadetta pakoon juoksevia ihmisiä. Ihan hyvä aamunalku siis!
Sade lakkasi siinä onneks aikanaan ja mä hyödynsin tän tauon lähtemällä valikoimaan tuliaisia Heidille ja Jerelle. Kävin kaikissa mun lempikaupoissa vanhassa kaupungissa ja sitten jatkuvan sadeuhkan takia menin vielä Maremagnumiin viimeisteleen ostosteluni.


Kävin myös perinteiseen tapaan siellä Maremagnumin Starbuckissa vähän lounastamassa. Musta on ihana pysähtyy kesken shoppailun vähän meditoimaan ja miettiin mitä kaikkee puuttuu ja missä kaikkialla voisin vielä käydä. Ja tähän prosessiin sopii lokaatiosta riippumatta parhaiten Starbucksin ylihintainen kahvi <3

Shoppailujen jälkeen suuntasin laittautuun hotellille, illalla oli siis suunnitelma mennä mun työkavereiden kanssa viettään mun läksiäisiä. Ja siä läksiäisissä oli tarkoitus syödä, joten kuvittelin hyvässä toivossa että pärjään kymppiin asti tolla Starbucksin leivällä.
Noh, en pärjänny.
Kun olin laittanut itteni menokuosiin ylimääräistä aikaa oli vielä reilu tunti ja olin kuolemassa nälkään. Niinpä mietin että ehkä paras mennä vetää joku yksi pieni tapas naamariin, niin sitten ei tarvi ees juhlissa mättää nälkäänsä kun porsas.

Näin ajatellen menin kulman takaa löytyvään raflaan, jossa hinnat oli niiiiiiiin naurettavan pienet että oletin tietenkin että kyseessä on jotkut miniannokset. Ahneuksissani otin siis kreikkalaisen salaatin ja kylkeen patatas bravasit ja kanakroketit.
Ja luoja kun ne annokset tuli... kaikki kolme oli isoimpia satseja mitä oon Barcelonassa raflassa saanut!! Se tarjoilija kattoi mua vähän huvittuneesti kun monttu auki tuijotin sitä ruokamäärää!

No söin siitä mitä söin ja pyysin laskun & torjuin naureskellen tehdyn tarjouksen dogibägistä. Ja lähdin sit mahatäynnä kohti seuraavaa illallispöytää.

Läksiäiset oli parin poitsun uudella kämpällä ja niillä olikin uusi ja aivan huikeen hieno ullakkohuoneisto, johon kuului sika iso terassi jolle ne oli raijannut pöytii ja tuoleja niin että mahduttiin kaikki 20 ihmistä hyvin syömään ja juomaan siellä.
Juomapuolena oli valehtelematta varmaan 20 litraa itsetehtyy sangriaa ja vähän bissee ja jotain tosi outoja shotteja.
Ruuaks oli jotkut väsäilly tapaksia ja sitten oli vähän italialaisten kollegoideni tekemää pastaa, mutta itse asiassa loppuviimeks oli hyvä että söin ennen tätä cenaa, koska ruuantulo viivästyi aikalailla ja sangriaa kitattiin siinä odotellessa niin että ilman pohjustusta olisin kyllä ollu pää pöntössä melko pian.
Ja loppupeleissä ruokaa oli aika vähänkin, mutta mua ei haitannut kun keskityin vaan siihen sangriaan.

Siellä oli paikalla melkeinpä kaikki mun läheisimmät kaverit töistä ja muutenkin porukka oli ihan huikee. Naurettiin paljon ja mä esittelin muunmuassa suomalaista pingviinitanssia ja opetin omituisia juttuja suomeks kaikille.
Ne halus tietää mikä on minulla on nälkä ja koska olin opettanut sen aiemmin jo yhdelle tytöistä niin kysyin sitten ensin siltä että muistaako se mikä se oli. Tää tyttö oli aiemmin kirjoittanut sen itelleen ylös mut ei ilman lunttilappua sitä muistanut, joten totesin espanjaksi: "no sin tu chuleta?" minkä siis voi kääntää "et ilman lunttilappua" TAI "et ilman sun pihviä/kyljystä/lihahommaa"
Ja voi että kun se nauratti kaikkia, kun ne luuli että no sin tu chuleta on suomee ja meinaa minulla on nälkä. ahahahaahahaahaa.

Oli sitten kuitenkin illassa myös herkät hetkensä, kuten kun kaikki kohotti shottilasit mulle "Otetaan nää Miialle, palaa pian takaisin, KIPPIS"
Ja sitten kaikki sano kippis ja skoolas mulle. Mähän tunnetusti herkistyn vähemmästäkin joten kyllä vähän porasin siinä.
Sama kun siinä pitkin iltaa alkoi ihmiset lähtee ja niiden kanssa sai vaihtaa viimeiset suudelmat ja sanat. Erityisesti mieleen jäi, kun pingviinihuumorin suurin ystävä ihan itekin liikkiksenä totes vaan paksusti: "älä koskaan unohda pingua"

Ihan itkettää kirjottaakin tätä. Koko harjoittelun ehdottomasti paras puoli oli työkaverit. Meillä oli alusta loppuun asti hyvä henki ja fiilis ja jotenkin ryhmäydyttiin hyvin. En tiedä miten enää osaan työskennellä yksin jossain respassa, kun on tottunut siihen että siinä on aina porukkaa ja aina lentää läppä ja aina saa apua kun tarvii.
Nyyh... ja vapaa-ajalla vasta ihania hetkiä onkin ollut. Oon niin kiitollinen että tuolla oli noin mahtava porukka ja että pääsin siihen mukaan.



Kun vihdoin lähdettiin viimeisetkin kotiin päin, niin sovittiin vielä että niistä jotkut lähtee seuraavanakin iltana parille. Ihan vaan koska jäähyväiset on niiiiin pepusta.

Taksissa matkalla takas hotellille taisin hieman liikkistellä lisää keskenäni, ihan vaan koska tuntui niin hyvältä nähdä noista miten ne oikeesti välittää musta.

4.11 tiistai

Heräsin siihen että puhelin soi ja respasta soitettiin: "Eksä halua että sun huonetta siivotaan tänää? Siivooja olis meinaa lopettelemassa päiväänsä tässä..."
Mutisin vaan että ei kiitos ja katoin sit kummastuneeni kelloo. Oho, olin nukkunut kahteen asti! :D

Ampaisin äkkiä ylös ja lähdin kipittään vanhaan kaupunkiin koska halusin illaks jotain uutta päälle pantavaa.
Siinä matkalla pysähdyin aamupala/lounaalle Pans & Companyyn, joka on pikaruokala tyyliin Subway meets Mäkkäri. AIVAN LOISTAVA!!!
Voisin koska vaan vaihtaa kaikki burgerimätöt noihin mättöihin... kyllä kannatti jättää noin viime tippaan sen kokeileminen, olisin muuten varmaan aika paljon lihavampi nyt...



Noh kun olin vetänyt mahan sopivan täyteen palloilin jälleen kerran pitkin Barri Goticia ja vaan imin viimeisiä henkäyksiä sen paikan tunnelmaa. (ehdoton lempparini koko kaupungissa)
Ja tietenkin kidutin rahapussiani ja kärsin suuresta vaatekriisistä kun mitään iltaan sopivaa ei tuntunut ilmaantuvan. Kunnes lopulta nielin toiveeni täydellisestä outfitistä ja sain siis vähän hillittyä kulutushysteriaani.




Lähdin sitten kiireellä pikku välikuolemalle & laittautumaan hotellille. Suihkusta tullessa meinas hermo vähän kiristyy kun tuttuun tyyliin suurin osa ihmisistä joiden piti tulla illalla mun kaa viimeisille drinksuille barcelonassa, alkoikin perumaan tuloaan (okei tiistai, joten ymmärrän mut silti...) tähän lisättynä vielä se vaatevitutus kun en löytänytkään täydellistä outfittiä niin....
No sitä mukaa kun tuli pakkelia naamaan niin mielialakin parani ja siinä vaiheessa kun rakas Taina liittyi seuraan niin olin jo käytännössä tyytyväinen elämääni.

Mentiin sitten Tainan kanssa syömään sellaiseen randomilla valittuun peineen raflaan, jossa päätettiin että nyt ei pihistellä vaan tilattiin pullo viiniä ja varmaan miljoona hyvää tapasta! Mun lemppareista jäi puuttuu vaan simpukat, mutta muuten aivan täydellinen setti!!


Vedettiin navat täyteen ja poistuttiin vaappuen paikalta. Tosi hyvää oli kyllä kaikki tuolla ja seura tietenkin oli mitä mahtavinta! <3

Jatkettiin siitä Stoke-baariin, missä mun armas komistus meksikolais baarimikko tuli heti jutulle. Vaikken oo ihan hetkeen käynyt niin se muisti kaiken mun työpaikasta, asuinpaikkaan ja kotimaahan. Sit kun mä ihmettelin miten se muistaa mut niin hyvin, niin se vastas: "ei tollasia kasvoja unohda" (toivon että se oli vaan imelä kohteliaisuus, eikä viittaa mun kasvojen mieleenjäävään karmeuteen!)

Noh siirryttiin sitten yläkertaan Tainan kaa ja pikku hiljaa sinne valui muutakin porukkaa. Muutama tyyppi meiltä töistä, pari tyyppii Tainan koululta ja sit random joukko jonkun kaverin kaverin italialaisia kavereita.
Meillä oli kuitekin hauskaa ja pöydässä puhuttiin taas niin paljon eri kieliäkin että nautin jo vaan siitä upeesta kansainvälisestä tunnelmasta.
Sarjassamme kaikkein paras poliittisesti korrekti keskustelu itseni ja venäläissyntyisen työkaverini välillä "remember when we had a war..."
Kaikki vaan hajos täysin ja todettiin että sukupolvien päästä kaikki on vaan frendejä ja istuu samassa pöydässä juomassa mojitoja.

Hyvästelin siinä illan päätteeks ja kuluessa taas lisää ihania ihmisiä mukaan lukien meksikolaisen baarimikkokuumiksen.
Tainan kanssa meidän piti jatkaa siitä vielä Benedictiin, mutta Taina lähti sinne yksin kun mä otin pari rommikolaa mukaan ja lähdinkin tapaamaan Anthonya.

Mun paras työkaveri saatto mut taksiin (koska ylisuojelevien mieshölmöjen mielestä mun piti mennä viiden metrin matka taksilla...)
Ne hyvästit olis ollut kaikkein kyyneleisimmät ellei olis ollut aika sopiva känni päällä. Sovittiin että tavataan Suomessa pian ellen mä mee ensin visiitille Barcaan.

Onneks kaiken tän hyvästelyn jälkeen pääsin viä hengaileen viileessä syksy yössä Anthonyn kanssa. Juotiin mun tuomat rommikolat ja puhuttiin kaikesta mahdollisesta. Sanoisin että melko täydellinen lopetus sille illalle.

5.11 keskiviikko

...ja viimeinen päivä Barcelonassa. Viimeinen krapula-aamu Barcelonassa. Nyyh.

Tainan kanssa oltiin sovittu että mennään yhdessä lounastaan Boqueriaan, mutta mun krapulatila oli ottanut ihan uuden ulottuvuuden enkä näin ollen saanut oikeen mitään alas kun siellä kauppahallissa oli vähän turhan voimakkaat tuoksut.
Niinpä tultiin lahnaan mun hotellille Tainan kanssa siks aikaa että sain kasattua itteni ja lähdettiin sitten kahvitteleen Ravaliin.

Todettiin yhdessä että ollaan ihan suotta aina pysytty Barri Goticissa kun Ravalissakin olis niin makeita paikkoja johon mennä.
Istuttiin lopulta alas aurinkoiselle terassille, jossa tarkeni niin kauan kun aurinkoo riitti. Niinpä me siinä hytistiin uhmakkaasti ja juteltiin ja juteltiin niinkun me aina tehdään.

Taina on kyllä Barcelonan parhaimpia löytöjä ottaen huomioon että ollaan tunnettu lukiosta asti, mutta vasta tuolla "löydettiin toisemme"
Ei taida enää juuri olla mitään mitä Taina ei musta tiedä. Eikä ainakaan mitään mitä en vois sille kertoo.
Tuntuu niin tyhjältä kun ei enää voikkaan nähdä sitä suunnilleen joka toinen päivä...

Meidän hyvästit oli yllättävän kyyneleettömät (tai oli kunnes pääsin hotellille ja aloin parkuun). Jotenkin se tuntui sillä hetkellä niin absurdilta, etten ees tajunnut että tässä se meidän yhteinen aika täällä nyt oli.
Hotellilla kun se uppos niin ulisin vaan tulevaa ikävääni joku puolituntia, ennenkuin ryhdistäydyin ja painelin suihkuun.

Taina, jos tän luet niin oot niiiiiiiiin tärkee! ikävä on just niin kova kun pelkäsinkin <3

Siinä hotellilla sitten laittauduin ja meikkasin seuraavia vaikeita jäähyväisiä varten. Meinaan nähtiin Lynnin kanssa ja mentiin viimeiselle dinnerille.
Sen poikaystävä tuli hetkeks mukaan, että sekin sais sanoo mulle heipat vielä viimeisen kerran. Sitäkin kyllä tulee niin ikävä (ketä ei?) mutta oikeesti siitä äijästä on tullut vähän sellainen velihahmo mulle ja mulla on aina niin hauskaa kun ollaan kolmistaan ja ei oikeen ees tehdä mitään. Ollaan vaan. Ja sellaiset ihmiset (lue:miehet), joiden kanssa mulla on noin rento olo, voi laskee tyyliin yhden käden sormilla.

Lynnin kanssa mentiin siis aivan loistavaa Italialaiseen raflaan, jossa oli niiiiiin hyvää ruokaa. Me välteltiin koko ruokailun ajan mun lähtö-teemaa ja sen sijaan ryöpytin sille mun ihastustunteita sen poikaystävän veljeen.
Se vaan nauroi ja oli yllättävän ymmärtäväinen. Mutta totes myös että mun ei ehkä tässä tilanteessa kannattais ajatella koko asiaa (no shit...)

Syömisen jälkeen pyysin vielä Lynnin mun kaa käymää vikoilla mojitoilla mun absolut kantapaikassa Benedictissä, missä talo tarjos meidän molempien juomat. Olisin kuulemma saanut vikan iltani juoda siellä pilkkuun asti ilmaiseks, mutta koska en halunnut lentää darrassa niin tyydyttiin niihin yhtiin.
Oli kyllä ihan super haikeeta hyvästellä myös baarin henkilökunta. Vannon, että kun palaan niin meen ensimmäiseks juomaan mojiton sinne!
Sen pomon kanssa ollaan tässä kuukausien aikana tanssittu paljon bachataa yhdessä ja sen läksiäissanat olikin: "rakkaani, on ollut ilo ja kunnia tutustua ja ennenkaikkea tanssia kanssasi, pidä huolta itsestäs ja tuu pian takaisin"
Tossa kohtaa olin jo ihan kyynelissä ja Lynnin piti suunnilleen raahata mut pihalle sieltä.

Ja sitten metropysäkillä olikin aika hyvästellä Lynn.
Huoh... minä vihaan hyvästejä!! Me vaan roikuttiin toistemme kaulassa ja hoettiin että nää ei oo hyvästit, nää ei oo hyvästit..
Naurettiin ja minä vähän itkin kun mietittiin mitä kaikkee ollaan näin lyhyessä aikaa yhdessä koettu ja miten me oikeesti ollaan näin hiton läheisiä. Jotenkin musta tuntuu kun puhun sen kanssa, kun puhuisin tyyliin itelleni. Tietenkin se on parhaillaan tosi rasittavaakin (koska oon vähän rasittava tyyppi) mutta yleensä vaan hienoo ja helppoo!

Mun paluun jälkeen ollaan tekstailtu joka päivä ja tiedän että tullaan viestitteleen ja skypeileenkin. Tässä on sellainen kaukosuhde joka muuten tulee toimiin <3

Illalla hotellilla itkin vähän lisää samalla kun paiskoin vikoja kamoja matkalaukkuihin.
Uni ei ees meinannut tulla kun mietin vaan että kun heräisin niin se olis siinä sitten. Ohi.
Ahdistavaa.

6.11 torstai

Heräsin. Puin. Pakkasin kaikki laukut ja menin luovuttaan huoneen.
Toimin ihan sumussa ja kielsin itteeni ajattelemasta mitään. Yritin keskittyä siihen että pääsen näkeen niitä ihania Suomessa, joita tässä oon koko pirun lokakuun kaivannut.

Taksilla lentokentälle ja sitten vaan laukut hihnalle ja porttien läpi. Kävin pyöriin vähän Tax free kaupassa ja menin aamupalalle kahvilaan. Kaikki oli kallista ja koko ajan vaan ahdisti.

Lentokoneeseen päästyäni alkoi huutoitku.
Kattelin koneen ikkunasta kaupunkia, josta lähtisin ties kuinka pitkäks aikaa ja surin sitä että mun elämän parhaat 3 kuukautta olis nyt ohi. Vaikka kuinka palaisin, niin koskaan en enää palais just tohon elämään.
Vieruskaverit vaan mulkoili kun joku häiritsi niiden rauhaa vetistelemällä. Vitun suomalaiset nirppanokat. Hyvää esimakua siitä että täällä jos on pahamieli niin turha odottaa että joku koskettaa, tulee puhuun... mitään.

Mä kyllä kaipaan rakkaitani täällä kun oon pois, mut tätä kulttuuria en.

Jotenkin musta tuntuu että se lähtöahdistus oli mulle liikaa, koska mä vaan tummuin täysin siihen itkuuni.
Meni nousukin ihan ohi kun vaan nukahdin ja heräsin vasta yläilmoissa.

Kulutin matkan lukemalla ja psyykkasin itteeni oleen innoissani Suomesta. Olin jo vähällä onnistuu tavoitteessa.
Ihana innostus poltteli kun odottelin mun matkalaukkuja Helsinki-Vantaalla.. kohta näkisin Riikan, joka oli tullut mua vastaan.

MUTTA SITTEN.
Mun toinen matkalaukku ei tullutkaan. Maailma romahti. Mun henkinen kapasiteetti ei ollut selkee kovin vahvoilla tona päivänä.
Itkin puhelimessa äitille ja olin ihan että mitä mun pitää tehdä.
Tein äitin neuvojen mukaan ilmoituksen laukusta ja stormasin sitten edelleen itkien Riikan käsivarsille.

Siinä itkin matkalaukkua ja jälleen näkemisen iloa. Oli aika mieletön fiilis pusertaa sitä ihanuutta ekaa kertaan yli kolmeen kuukauteen.
Se tsemppas mua jopa lopettaan itkuni ja niin matka takas Tampereelle saattoi alkaa.

Se ihana oli jopa hommannut mulle matkaevääks sen ainoon asian mitä ruokapuolelta oon Suomessa kaivannut!



Ja todistettavasti täällä Tampereella sitä nyt ollaan. Tietenkin oon edelleen iloinen että oon taas perheen keskellä ja voin nähdä Riikkaa (ja muita ihania) kun vaan haluun.
Mutta kyllä mä edelleen joka päivä kaipaan kovasti Barcelonaan ja tässä surffailen koko ajan lentoja, että koskas vois mennä visiitille.

Kuten ehkä tekstin laadusta huomaa mua alkaa tökkiin tää teksti. Tai oikeestaan sen lopetus...
Tääkin VIIMEINEN POSTAUS nyt vaan saa mut tuntee ahdistavaa haikeutta ja ikävää, joten paras lopetella ennenku menee ihan hate my life emo angsti jorinaks.

Viimeiseksi haluan kuitenkin sanoa kiitos kaikille, jotka ootte jaksaneet lukea ja kommentoida ja pysyä mukana tän blogin kautta.
Oon tykännyt hirveesti blogata ja kuulla hyvää palautetta.

Tää blogi on nyt tullut tiensä päähän koska tää on ja tulee olee vaan all about barcelona.
Mutta niinkuin äitini sanoi: end of first season / ensimmäisen tuotantokauden loppu...

Tähän hämäräperäiseen viittaukseen kätken siis lupauksen että lisää on luvassa. Ei tässä blogissa, mutta jossain toisessa.
Stay in tune rakkaat lukijat! <3

XOXO
Miia
 

2 kommenttia:

  1. äh ensinnäkin kirjotin ihan hirveen pitkän kommentin puhelimella ja nyt se sit hävis ennenkun pääty perille... en enää muista kaikkee mitä sanoin mutta yritän.
    ensinnäkin tuli ihan hirveen haikee fiilis! :( et varmaan usko että oon lukenu kaikki sun blogipostaukset (oot ihan huikee kirjottaja, voitko kirjottaa esim kirjan tai jotain pliiiiis koska parasta viihdettä!) vaikka musta ei oo mitään oikeen kuulunu. oon tosi huono pitää yhteyttä ja tiiän sen itekin :(
    tuli vaan niin haikee olo sun puolesta, tietenki ihanaa että oot takasin suomessa (vaikka ei nähdä varmaan taas pitkään aikaan..) mutta jotenkin kaikki mitä sieltä välitty, kaikki mitä koit niin oli niin sua! luin ihan into piukeena täällä mitä kaikkee ihanaa sait kokee ja elää!
    ois ihanaa nähdä pitkästä aikaa ja ihanaa että pääsit näkeen kaikkia niitä täällä suomessa joita oot kaivannu. mä toivon ihan hirveesti että pääset barcelonaan takasin pian! se ei varmasti oo samanlainen kokemus sillon, mutta ainakin pääsee näkemään niitä tärkeitä ihmisiä taas siellä ja muistelee menneitä :) äh ärsyttävä tää mun viesti varmaan, tiiän et jos ite oisin tullu jostain ja haikeena siinä kaipaisin takas ni jos joku tulis sanomaan että kyllä sä joskus pääset takas... :D hieman ärsyttäis. kadotin mun viestin pointinkin tässä välissä... ehkä saat jotain selvää tai sit et. oot ihana miia <3

    VastaaPoista
  2. Juu tiedän tunteen kun saat ensin kirjotettuu just niinku haluut jonku mielettömän romaanin ja sitten kusipaska tietotekniikka sanoo ittensä irti ja joudut yrittää muisteleen mitä kaikkee sitä tulikaa sanottua :D siispä ihan rispektit että jaksoit ottaa revanssin!
    Ja ei kyllä yhtään ärsyttänyt tää kommentti, vaan tuli älyttömän hyvä mieli! :) <3 koska yleinen mielipide täällä on et get over it ja jatka elämää täällä! Kiva kuulla kun joku jaksaa tsemppaa että kyllä sinne takasin pääsee!
    Ja kiva kuulla että oot viihtynyt mun blogin parissa. Ja kyllä se kirjan kirjoittaminen siellä mun haavelistalla keikkuu edelleen ;) ja varmasti jotain tosi noloo ajatuksenvirta/lifestyle/lässytys blogia tuun tässä pitään vielä ihan että tulee kirjoiteltua!
    Ja eiköhän me tässä nähdä taas kun samaan kaupunkiin eksytään! Nyt on kovassa kurssissa kaikki jotka jaksaa kuunnella mun Barcelona höpinöitä ;) ja tietty olis kiva kuulla sun Saksan reissusta ja elämästä muutenkin noin in general :D et oo ainoo joka on helvetin laiska yhteydenpitäjä joten... ryhdistäydytään taas jossain kohtaa :D
    ite oot ihana <3 kiitos tästä piristysviestistä!!!

    VastaaPoista